Tänään vietetään autotonta päivää. Joukkoliikenteen liput ovat edullisia ja ihmisiä rohkaistaan miettimään elämää ilman autoa.
En itse omista autoa, joten minulle lähes jokainen päivä on autoton. Nuorena kuvittelin toisin. Vartuin Porilaisessa lähiössä, jossa auton omistaminen oli miltei välttämätöntä. Kun muutin omilleni, pidin omaa autoa itsestäänselvyytenä. Alkuun syyt autottomuuten olivat taloudelliset. Halusin upottaa rahani muuhun kuin autoon ja opiskelijapojan arki pyöri hyvin ilman autoakin. Olin toki päättänyt jo minkälaisen Audin ostaisin, jos olisi varaa. Selvittelin mahdollisuuksia noutaa auto Saksasta.
Aikaa kului. Valmistuin. Menin naimisiin. Aloin käydä töissä. Tuli lapsia. Henkilökohtainen taloudellinen tilanne koheni. Lopulta, kun autoon olisi ollut varaa, en keksinytkään enää syytä ostaa sellaista.
Autottomuus lähtee asuinpaikasta. Kotimme on hyvien julkisten liikenneyhteyksien äärellä. Haluan liikkua töihin pyörällä. Vaimokaan ei tarvitse autoa. Isoon ruokakauppaan on matkaa 500 metriä. Lapsen päiväkoti oli viereisessä talossa, nyt kouluun on matkaa 300 metriä. Itseasiassa puolen kilometrin säteellä meidän kotioveltamme löytyy kirjasto, kauppakeskus, terveyskeskus, koulut, leikkipuistot, kuntosalit, uimahalli, jäähalli, stadion, ulkoilualueita, metsää, golf-puisto, juna-asema ja bussiasema. Saavutan kävellen kaikki palvelut, joita vain osaan toivoa. Vain autokauppa puuttuu. Jos omistaisin auton, se seisoisi suurimman osan ajasta pihassa parkissa. Sellaisessa auton omistamisessa ei ole mitään järkeä.
Monelle auto merkitsee vapautta. Minulle autottomuus merkitsee vapautta. Ajatus auton ylläpidosta ja huolloista sekä veroista ja vakuutuksista kuulostaa kovin kahlitsevalta. Ajatus parkkipaikan metsästyksestä ja ruuhkista ei tunnu ollenkaan vapauttavalta. Ajatus pihalla ruostuvasta kymppitonnien investoinnista hirvittää.
En erityisemmin pidä autolla ajamisesta. Autolla on hauska kruisailla, mutta pitkien matkojen pakkoajaminen on vastenmielistä. Ajaminen on enimmäkseen tylsää, koska ei voi tehdä mitään. Minulle vapautta on, että voin matkustaessa lukea, tehdä töitä tai vaikka pelata korttia. Lapsetkin viihtyvät paremmin missä tahansa muualla kuin auton takapenkillä. Intercity2-junissa on leikkipaikka. En ole koskaan kuullut junassa kysymystä “ollaanko jo kohta perillä”.
Joskus on kuitenkin tilanteita, joissa tarvitsen autoa. En pärjää kokonaan ilman. Kaikkialle ei pääse julkisilla tai jos pääsee, niin yhteydet ovat toivottoman hitaita. Välillä pitää siirrellä isoja ja painavia esineitä. Näissä tilanteissa vuokraan auton. Se on onneksi nykyään tehty naurettavan helpoksi. Kuulun City Car Clubiin, josta saan auton käyttööni netistä varaamalla parin tunnin varoitusajalla. Auto toimitetaan läheiselle parkkipaikalle. Pakuja vuokrataan parin sadan metrin päässä. Taksia pidetään Suomessa rikkaiden kulkuneuvona, mutta se on itseasiassa lyhyillä matkoilla hyvin kilpailukykyistä.
Ihan kaikkeen tämäkään ei riitä. Nykyinen elämäntyylini edellyttää suunnitelmallisuutta. En voi sunnuntaiaamuna spontaanisti heittää maastopyörää auton katolle ja ajaa Espoon takametsiin polkujen ääreelle. En voi viimehetkellä päättää hilpaista arki-iltana koko perheen kanssa boulderoimaan. Pidän luonnossa liikkumisesta ja ironisesti monet luontokohteet ovat saavutettavissa helposti vain autolla. Nämä ovat ainoita asioita, joista olen joutunut luopumaan.
Vaikka en omista autoa, en ole kuitenkaan autoja vihaava valaanpussaaja. Jos tarvitsisin autoa, olisin valmis harkitsemaan sellaisen ostoa. Tällä hetkellä näin ei kuitenkaan ole. Elämä on helpompaa ilman.
Löysin arkiston kätköistä oheisen kuvan, jossa olen Photoshopannut itseni Audin äärelle. En muista yhtään miksi 😀