Viime perjantaina lähdin polkemaan töistä ja kesken kovimman alkukiihdytyksen ketjut pamahti pois paikaltaan. Seurauksena menetin tasapainoni ja lensin tangon yli asfalttiin. Ensialkuun tuntui, että selvisin säikähdyksellä. Päähän ei sattunut, polveen ja hartiaan vähän koski. Ajelin normaalisti kotiin. Polvi turposi jännästi ja hartia olikin niin kipeä, etten meinannut saada paitaa pois päältä. Seuraavana aamuna läksin Jorviin ja tuomio oli tyly: oikea solisluu on murtunut. Polvessa ei ollut murtumaa, mutta mahdollinen eturistisidevamma, jota vielä selvitellään.
Käytännössä käsi on siteessä kolme viikkoa ja kuuden viikon ajan pitää olla nostamatta kättä. Kipeän polven takia kynkkään kepin kanssa kunnes tilanne selviää.
Tämä johtaa vääjäämättä ainakin seuraaviin asioihin:
- Ainakaan kuuteen viikkoon en voi pyöräillä.
- Vantaa Triathon jää väliin.
- Monta huikeaa kesälenkkiä jää ajamatta.
- Jään kilometrikisassa jälkeen!
Elämäni pyörii vahvasti fillaroinnin ympärillä, joten vähintään kuuden viikon tauko kuulostaa jännältä. Kuulun ihmistyyppiin, jolla ei ole tapana jäädä murehtimaan asioita. Joidenkin mielestä se on negatiivisten tunteiden kieltämistä ja kätkemistä syvälle sisimpään – minä kutsun sitä optimismiksi 🙂 Aika pian asian valjettua käänsin asian voitoksi. Kun aikaa ei mene niin paljon satulan selässä maantien varressa, perheelle jää enemmän aikaa. Taksikuski myös lohdutti, että kesäni on taatusti erilainen!