Ajan keskustassa kevyenliikenteenväylää. On mukava keväinen päivä ja yhä useampi on uskaltautunut talven jälkeen pyörän selkään. Edessä on ajotien ylitys ja minulle vaihtuu punainen valo. Jään valoihin. Risteykseen alkaa kerääntyä muitakin pyöräilijöitä. Kun valot vaihtuvat vihreäksi, risteyksessä on jo viitisentoista pyörää.
Tien ylityksen jälkeen saavutaan erehdyttävästi jalkakäytävää muistuttavalle osuudelle. Reitti kapenee ja kivijalkakauppojen ovet aukeavat eteen. Missään ei ole liikennemerkkejä, jotka kertoisivat jatkuuko kevyenliikenteenväylä. Syntyy tilanne, jossa pyöräilijän pitää luottaa maalaisjärkeen. Syntyy viisitoista erilaista maalaisjärkeen perustuvaa ratkaisua. Osa jatkaa eteenpäin kuten kevyenliikenteen väylä jatkuisi. Osa siirtyy ajoradalle. Osa ajaa hetken eteenpäin ja pujahtaa sitten parkissa olevien autojen välistä ajoradalle. Osa jäätyy täysin.
Lopputuloksena kävelijät, autoilijat ja pyöräilijät ovat ihmeissään sinne tänne poukkoilevista pyöräilijöistä. Lehdet pääkirjoituksia myöten täyttyvät pyöräilykulttuuria kauhistelevista kirjoituksista – Facebookin viharyhmistä puhumattakaan. Ja tämä kaikki vain siksi, että pyöräilijöille ei ole selkeitä opasteita.
Helsingissä on lukuisia edelläkuvatun kaltaisia paikkoja, joissa pyöräilijöille ei ole selkeästi osoitettu missä heidän kuuluisi olla. Samaan aikaan pyöräilijöitä näkyy katukuvassa vuosi vuodelta enemmän.Tilanne on paikoitellen hyvin kaoottinen.
Sekavat liikennejärjestelyt johtavat myös moraalin rappeutumiseen. Koska väylät eivät ole selkeitä, opitaan menemään sieltä mistä parhaalta tuntuu. Välillä lain mukaisesti, välillä lain vastaisesti.
Tämän kevään aikana liikenteessä pyöriessä minulle on tullut sellainen tunne, että pyöräilyväylien ja -olosuhteiden kehittäminen ei tällä hetkellä pysy pyöräilymäärien kasvun perässä. En kitise aiheesta siksi, että pyöräilyolosuhteiden puutteista pitää valittaa. Kitisen siksi, että nykymeno ei ole turvallista.